Kohta se on käsilläni.

18-vuotta.

Pidän juhlat, joita olen suunnitellut jo hyvän tovin.

Mulla on hirvee stressi jo nyt, saanko varmasti kaiken tarpeeksi ajoissa valmiiks, siitä huolimatta että mulla on  vielä runsaasti aikaa niihin.

Ja saan varmasti hankittua kaiken niitä varten ajoissa, miksi silti panikoin?

Jaa-a, sen kun tietäisin!

Odotan kesälomaa jo niiiiiiin paljon!

Oon tehny varasuunnitelman.

Jos en saa kesätöitä, sit vaan chillaan koko kesän.

Sen oon ansainnutkin.

Toivon silti saavani duunia jostain edes muutamaks viikoks.

Hakemuksia on lähetelty -nyt on vaan odotettava ja toivottava et mua kerrankin lykästäis.

Muutama päivä sitte aloin pohtii tätä ja viime vuotta.

Kuinka paljon sen aikana onkaan tapahtunu!

Mä oon menny ja päässy niin monessa asiassa eteenpäin, rikkonut mulle asetettuja rajoja jne.

Oon aika ylpee itestäni!:)

Se tunne ei katoa

Siitä kun olin Avengedin keikalla on jo melkein puoli vuotta.

It's a long time.

Silti, aina kun kuuntelen Avenged sevenfoldia tai 5FDP:tä , koen sen ihanan tunteen.

Sen saman jännityksen, innon ja onnellisuuden.

Muistan kuinka onnellinen ja ilonen siellä silloin olin, enkä tule koskaan unohtamaan sitä iltaaonneks tää tunne on pysyny!

En halua, et tää fiilis katoo musta koskaan!!!

 

Jostain syystä, en oo pukeutunu enään bändipaitoihin.

Kai en vaan jaksa enää sitä et mua katotaan oudoksuen.

Viime ajat oon pukeutunu niinku muut tytöt, ehkä vaan käyttäny normaalii enemmän hupapreita.

Mutta miksi teen näin?

Miksi en ole se I don't give a shit likka muiden mielipiteille ja kommenteille tyylistäni ja ulkonäöstäni?

 

Sisälläni silti majailee se hullu rokkari, joka ei jaksa odottaa et pääsee taas seuraavan kerran revittelemään jollekin keikalle! Jossain lymyää myös se puoli minusta joka on täynnä asennetta.

Ehkä se tulee pian taas esille;)